Eilen palasin pitkän tauon jälkeen takaisin töihin osasairaslomalaisena. En oikein tiennyt, miltä se tuntui. Aluksi ajattelin, että ois ihan kiva jo pikkuhiljaa päästä takaisin arkeen kiinni. Aamulla jännitti ihan kamalasti, mutta se helpotti kyllä, kun pääsin työhön kiinni.

 

Töissä huomasin heti, että hikoilin lähes yhtä paljon kuin urheillessani, vaikka olin ollut töissä vasta noin puolisen tuntia. Miulla on kyllä aina ollu melko nopea aineenvaihdunta, eli hikoilen helposti, mutta tää oli jotain ihan erilaista. Aloin pohdiskella, mahtaako hikoilu olla yksi syömäni mielialalääkkeen sivuvaikutus. Fiilis töissä oli kyllä vähän ankea, koska tunsin itseni epäsiistiksi ja haisevaksi. Se tuntui kurjalta, koska yksi masennukseni syy on lapsesta asti ollut ulkonäkö, itsetunto ja koulukiusaaminen. Työskentelen asiakaspalvelualalla, joten senkin takia olisi miellyttävää olla siisti, puhdas ja hyväntuoksuinen.

 

Lääkityksestä on ollut apua mielialani ja jaksamiseni kanssa, vaikka minulla oli epäilykseni. Käytin nuorempana hetken yhtä toista mielialalääkettä, joka sai oloni tokkuraiseksi, tunteettomaksi ja "zombimaiseksi". Harmittaa, jos nämä sivuvaikutukset jäävät pysyviksi.

 

Oon aina ollut kova näkemään unia, ja viime aikoina unet tuntuvat lisääntyneen. Etenkin painajaiset. Eräs työkaveri vieraili painajaisunessani viime yönä, ja se sai minut pohtimaan, miten selvittäisin fiilikseni häntä kohtaan ketään loukkaamatta ja niin, että pystyn jatkamaan edelleen työpaikassani. Olen kyllä useasti harkinnut työpaikan vaihtoa tai opiskelemaan lähtöä, mutta korona-tilanteen ja oman jaksamiseni vuoksi asia hautukoon jonkin aikaa.

 

Tänään oli myös kolmas ja viimeinen työterveyshuollon psykologikäyntini. Oon vähän pahoillani asiasta, koska kolmessa tunnissa ei ehdi kuin raapaista pintaa. Aloin vasta nauttia näistä keskusteluista, ja mielestäni psykologini oli mukava. Jännittää, miten pärjään ilman. Ulkopuoliselle ihmiselle, jolla on itselläänkin kokemusta masennuksesta, on paljon helpompi puhua - ei tarvinnut koko ajan tuntea itseään ihan tyhmäksi omien ajatustensa takia. Psykologi oli miespuoleinen, joka oli mielestäni hyvä juttu. Naisten kanssa on jotenkin aina ollut hankala toimia - en oikein luota naisiin. Miehet on yleensä paljon rehdimpiä ja puhuvat asioista suoraan kun taas naiset juoruavat selän takana, tai  puhuvat jotain ihan muuta kuin ilme antaa ymmärtää. Tää on tietenkin yleistystä - molemmista sukupuolista löytyy niin rehtejä kuin epärehellisiäkin tyyppejä. Ehkä siksi suhtaudun naisiin varauksellisemmin kuin miehiin, koska nuoruuden koulukiusaajani olivat naisia ja ystävyyssuhteeni ovat olleet jo lapsesta asti kimurantteja.

 

Katsotaan. Pari lepopäivää omien ajatusten kanssa ennen seuraavaa työpäivää.