Tänään oon ollu vähän alakuloisella mielellä ja pohdiskellut ystävyyssuhteita - varsinkin yhtä. Tää ihminen on ollu miun elämässä yli 20 vuotta, välillä hyvinkin aktiivisesti, välillä "kadoten" vuosiksi. Oon aina yrittäny säilyttää yhteyden, mutta välillä ollut niin turhautunut, että meinannut luovuttaa. Miksi vain yhden pitää kannatella ystävyyttä? Eikös se ole kuitenkin kahden kauppa? Vai onko tämä ihminen ystävyyteni arvoinen? Vai onko vika minussa?

Aina katoaminen ei ole vain fyysistä, vaan välillä hän vain yksinkertaisesti jättää vastailematta viesteihin esimerkiksi Messengerissä. Se loukkaa, koska sitä tapahtuu todella usein, ja näen hänen kuitenkin olevan online-tilassa. Tiedän, että hänellä - kuten lähes kaikilla - on myös omat ongelmansa, mutta se ei poista sitä ikävää tunnetta. Se pitkä hiljaisuus toisen puolelta kuitenkin repii kappaleiksi, joten arvostaisin sitä, että joku elonmerkki annetaan. Hiljaisuus tai kerta toisensa jälkeen samat, kuluneet tekosyyt tuntuu pahalta. Oon monesti sanonu kaikille miun masennuksesta kärsiville ystävilleni, et miulle saa sanoa, et jos ei nyt jaksa nähdä tai kertoilla kuulumisiaan. Ymmärrän sen hyvin, ettei aina jaksa, tiedän kokemuksesta.

Silti mikään ei muutu. Tuntuu, että itteeni vaan sattuu tällaiset ystävyyssuhteet, mutta en vaan osaa tai halua luopua. Pitäisikö opetella? Vai jatkaa vaan samaan malliin? Tuntuu, ettei minua arvosteta, ystävyyttäni ei pidetä tärkeänä. Vaikka olenkin yksin viihtyvä introvertti, kaipaan minäkin välillä ystäviäni. Olen jopa yksinäinen. Koen, että itsetuntoni on parantunut roimasti siitä epävarmasta teinitytöstä aikuiseksi kasvaessa. Siltikin välillä mietin, onko minussa jotain vikaa. Vähät minä siitä välitän, mitä tuntemattomat ihmiset minusta ajattelevat (no, sekin ehkä riippuu tilanteesta), mutta nämä läheisinä pitämäni ihmisten torjunnat viiltää syvältä.