Näin perjantain kunniaksi parin valkoviinilasillisen jälkeen ajattelin kirjoittaa suhteestani alkoholiin. Mistä lie moinen tullut mieleen...

 

Olen perheestä, jossa ei käytetty ollenkaan alkoholia. Ei se minuakaan kiinnostanut alkuun, mutta ujon luonteeni (ja koulukiusaamisen takia) aihe alkoi kiinnostaa yläasteikäisenä. Lähinnä se oli silloin sitä "porukkaan" pääsemisen toivetta, hyväksytyksi tulemisen tarvetta ja keino rohkaistua puhumaan pojille. Ei se silloin kuitenkaan alkanut - lähinnä muutaman kerran kaverin kanssa maisteltiin salaa hänen äitinsä tekemää kotiviiniä (että osasikin olla pahaa!) ja joskus saatiin isänsä ostamaan meille sixpacki siideriä, kun oikein kauniisti pyydettiin. Se oli silloin pientä ja viatonta.

 

Ensimmäiset kännini vedin vuotta vanhemman kaverin tupareissa 15-vuotiaana. Olin yhtä aikaa ylpeä ja nolo - ylpeä siitä, että "viimeinkin" se on koettu, nolo siksi, kun olin käyttäytynyt vähän hupsusti, ja näyttänyt varmasti kokemattomalta kakaralta muiden silmissä. Nyt voi jo muistella hymy huulilla, nauraenkin, noita aikoja.

 

Kun sitten tuli aika muuttaa omilleen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, alkoi meno kiihtyä. Olin saanut kämppiksiksi kunnon bileporukkaa. Ensimmäiset yöt meni valvoessa ja lähes itkua tihrustaessa omassa huoneessani, kun ei siltä meteliltä saanut nukutuksi. Kun tutustuin kämppiksiini, päätin, että kai se on kivempi olla itekin menossa mukana kuin tihrustaa itkua yksin omassa huoneessaan. Olin myös otettu kuullessani naapurin soluasunnon komeaäänisen mieshenkilön kyselleen perääni..

 

Tuon miehen kanssa ei mitään vakavampaa syntynyt - oli jonkinsortin naistenmies. Enkä minäkään nyt mitenkään ihastunu ollu, lähinnä otettu huomiosta - kun ei sellaista juurikaan ollut ujona, koulukiusattuna tyttönä saanut (tai tajunnut saaneensa). Kavereita meistä kuitenkin tuli. Porukalla juopoteltiin, pilisteltiin ympäri kaupunkia ja naurettiin ku hullut. Kyllähän sitä alkoholia silloin kului - vähän turhankin paljon. Mutta ehkä sitä sitten oli sen tarpeessa. Tulihan sitä hölmöiltyä kaikkea ja koettua muutama lyhyt suhde siinä sivussa - niin ja tavattua entinen aviomiehenikin.

 

Joskus niitä aikoja tulee hävettyä paljon, mutta onneksi nykyään voi niillekin jo nauraa. Joitakin asioita muistelen jopa lämmöllä. Täysi-ikäiseksi tullessani juominen kuitenkin jäi elämässä taka-alalle, eikä baareissa tullut ihan kovin usein juostua. Ei ihan hirveästi kiinnostanut ja silloin kun kiinnosti, mieheni pilasi aina kaikki tyttöjen illat vainoharhaisella mustasukkaisuudellaan ja marttyyrileikillään.

 

Niin kuin varmaan kirjoitukseni perusteella huomaa, minulla ja exälläni ei ollut mikään hyvä suhde. Hän ei arvostanut minua yhtään, ei pitänyt ystävistäni (varsinkaan sinkuista, koska minähän saattaisin vaikka iskeä miehiä heidän seurassaan), mitään en osannut tehdä oikein enkä mihinkään kelvannut - edes sinne sänkyyn. Kuitenkin kovasti kaikille kavereille piti mainostaa, mikä seksihurjastelija hän on. Ai naisetko muka vain pihtaa... voitte uskoa, ettei tehnyt hirveän hyvää itsetunnolle, joka oli jo muutenkin huono. Ensimmäiset itse tajuamani masennusoireet huomasin tämän parisuhteen aikana ja söin vähän aikaa siihen lääkkeitäkin. Lihoin, olin väsynyt, enkä jaksanut innostua mistään. Tällöin juominen liittyi aina joko juhlintaan tai pahan mielen purkamiseen. Paljon mokailin jonkinlaista huomiota ja hyväksyntää hakiessani ja jälkeenpäin itkin, oksensin ja tärisin häpeissäni.

 

Kun vihdoin älysin erota miehestäni, oli se elämäni paras päätös. Vaihdoin paikkakuntaa ja aloitin uuden elämän. Hetken aikaa kaikki meni hyvin ja alkoholinkäyttöni oli kohtuullista, mutta sitten menneisyys palasi vainoamaan. Kaikki epävarmuuden tunteet palasivat ja huomasin, etten enää pidä itsestäni. Juominen meni yhä useammin niin överiksi, että muisti meni osittain tai kokonaan ja käyttäydyin huonosti ystävieni seurassa alkoholin takia. Viimeinen herätys minulle oli, kun erään illan päätteeksi heräsin naama muodottomaksi hakattuna putkasta. Illan tapahtumista ei ole mitään muistikuvia sen jälkeen, kun eräs mieshenkilö lyöttäytyi minun ja ystäväni pöytään. En vieläkään tiedä, oliko syynä se, että join itse liikaa vai se, että juomaani laitettiin jotain. Se oli kuitenkin elämäni hirvein ilta, jota häpeän syvästi. Silloin päätin, et nyt riittää - en juo enää alkoholia niin pitkään aikaan, kunnes olen sinut itseni kanssa ja osaan käyttäytyä. Meni siinä varmaan 7-8kk. Satunnaisia, yksittäisiä siidereitä kotosalla rankan työpäivän jälkeen en tuohon laskenut.

 

En koe, että olisin vieläkään sinut itseni ja ongelmieni kanssa, mutta ainakin kaksi viimeisintä iltaa ystävien seurassa on mennyt naurun, iloisen puheensorinan ja hyvien keskustelujen merkeissä. Ja kyllä, join alkoholia.

 

Joskus toivoisin, että olisin absolutisti - elämä olisi niin paljon helpompaa. Mutta ei minusta siihen ole. Täytyy vaan pitää kaikki kohtuudessa ennen kuin tulee tapetuksi tai jotain muuta.