Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


maanantai, 10. elokuu 2020

Pieni positiivisuuspläjäys

Paistaa se aurinko välillä risukasaankin, vai mites se sanonta menikään?

Tällä kertaa vähän iloisempi kirjoitus. Tänään on ollu vapaapäivä ja oon ollu tosi hyvällä tuulella. Aurinko paistaa ja oon saanu tehtyy paljon asioita, mitä on jo pitkään tehtävälistalla ollu, mutta jotka on aina tuntunu mukamas liian työläiltä. Ei ne ees oo, on vaan ollu helpompi lösähtää sohvalle kattelemaan tosielämän rikos- ja murhamysteereitä tai kölliä peiton alla kirjan kanssa.

Vihdoin tosiaan sain keittiön kaapit järjesteltyy toimivammiks ja turhat astiat kerättyy pois. Siivosin ja järjestelin myös kylppärin ja makkarin kaapit. Nii ja liimasin yhden hyllyn pidikkeen, joka on jo monta kuukautta repsottanu. Suunnittelin myös viikonlopun meikki- ja ihonhoitokutsuja ja tein somemarkkinointia siihen liittyen. Kävin kaupassa, setvin kirpparikamoja ja kävin hankkimassa salikortin - VIHDOIN JA VIIMEIN! Vielä kun sais sitten aikaseks lähtee treenaamaankin... On tullu kiloja ja löysää kerättyä näinä masennuksen ja uupumuksen täyteisinä kuukausina, ettei meinaa vaatteet mahtuu enää päälle. Harmittaa, kun sitä aina päästää ittensä huonoon kuntoon - muutama vuosi takaperin olin niin timmissä kunnossa, iloinen, energinen ja aikaansaava. Jospa sitä nyt rutinoituis tuohon liikuntaan - siitä saa kuitenkin niin paljon energiaa ja mielihyvää.

Huomenna ois taas työpäivä. Ehkä sitä sai virtaa siihenkin, mut nyt ois ollu vaan kiva jatkaa kotipuuhia, kun kerrankin vauhtiin pääsi. Mutta ei auta, pitänee siirtyillä pikkuhiljaa yöpuule, et jaksaa huomenna puurtaa. Toivottavasti hyvä fiilis jatkuis huomiseen. Paljon oon painajaisia nähny viime aikoina töihinkin liittyen.

perjantai, 7. elokuu 2020

Hyvä, paha alkoholi

Näin perjantain kunniaksi parin valkoviinilasillisen jälkeen ajattelin kirjoittaa suhteestani alkoholiin. Mistä lie moinen tullut mieleen...

 

Olen perheestä, jossa ei käytetty ollenkaan alkoholia. Ei se minuakaan kiinnostanut alkuun, mutta ujon luonteeni (ja koulukiusaamisen takia) aihe alkoi kiinnostaa yläasteikäisenä. Lähinnä se oli silloin sitä "porukkaan" pääsemisen toivetta, hyväksytyksi tulemisen tarvetta ja keino rohkaistua puhumaan pojille. Ei se silloin kuitenkaan alkanut - lähinnä muutaman kerran kaverin kanssa maisteltiin salaa hänen äitinsä tekemää kotiviiniä (että osasikin olla pahaa!) ja joskus saatiin isänsä ostamaan meille sixpacki siideriä, kun oikein kauniisti pyydettiin. Se oli silloin pientä ja viatonta.

 

Ensimmäiset kännini vedin vuotta vanhemman kaverin tupareissa 15-vuotiaana. Olin yhtä aikaa ylpeä ja nolo - ylpeä siitä, että "viimeinkin" se on koettu, nolo siksi, kun olin käyttäytynyt vähän hupsusti, ja näyttänyt varmasti kokemattomalta kakaralta muiden silmissä. Nyt voi jo muistella hymy huulilla, nauraenkin, noita aikoja.

 

Kun sitten tuli aika muuttaa omilleen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, alkoi meno kiihtyä. Olin saanut kämppiksiksi kunnon bileporukkaa. Ensimmäiset yöt meni valvoessa ja lähes itkua tihrustaessa omassa huoneessani, kun ei siltä meteliltä saanut nukutuksi. Kun tutustuin kämppiksiini, päätin, että kai se on kivempi olla itekin menossa mukana kuin tihrustaa itkua yksin omassa huoneessaan. Olin myös otettu kuullessani naapurin soluasunnon komeaäänisen mieshenkilön kyselleen perääni..

 

Tuon miehen kanssa ei mitään vakavampaa syntynyt - oli jonkinsortin naistenmies. Enkä minäkään nyt mitenkään ihastunu ollu, lähinnä otettu huomiosta - kun ei sellaista juurikaan ollut ujona, koulukiusattuna tyttönä saanut (tai tajunnut saaneensa). Kavereita meistä kuitenkin tuli. Porukalla juopoteltiin, pilisteltiin ympäri kaupunkia ja naurettiin ku hullut. Kyllähän sitä alkoholia silloin kului - vähän turhankin paljon. Mutta ehkä sitä sitten oli sen tarpeessa. Tulihan sitä hölmöiltyä kaikkea ja koettua muutama lyhyt suhde siinä sivussa - niin ja tavattua entinen aviomiehenikin.

 

Joskus niitä aikoja tulee hävettyä paljon, mutta onneksi nykyään voi niillekin jo nauraa. Joitakin asioita muistelen jopa lämmöllä. Täysi-ikäiseksi tullessani juominen kuitenkin jäi elämässä taka-alalle, eikä baareissa tullut ihan kovin usein juostua. Ei ihan hirveästi kiinnostanut ja silloin kun kiinnosti, mieheni pilasi aina kaikki tyttöjen illat vainoharhaisella mustasukkaisuudellaan ja marttyyrileikillään.

 

Niin kuin varmaan kirjoitukseni perusteella huomaa, minulla ja exälläni ei ollut mikään hyvä suhde. Hän ei arvostanut minua yhtään, ei pitänyt ystävistäni (varsinkaan sinkuista, koska minähän saattaisin vaikka iskeä miehiä heidän seurassaan), mitään en osannut tehdä oikein enkä mihinkään kelvannut - edes sinne sänkyyn. Kuitenkin kovasti kaikille kavereille piti mainostaa, mikä seksihurjastelija hän on. Ai naisetko muka vain pihtaa... voitte uskoa, ettei tehnyt hirveän hyvää itsetunnolle, joka oli jo muutenkin huono. Ensimmäiset itse tajuamani masennusoireet huomasin tämän parisuhteen aikana ja söin vähän aikaa siihen lääkkeitäkin. Lihoin, olin väsynyt, enkä jaksanut innostua mistään. Tällöin juominen liittyi aina joko juhlintaan tai pahan mielen purkamiseen. Paljon mokailin jonkinlaista huomiota ja hyväksyntää hakiessani ja jälkeenpäin itkin, oksensin ja tärisin häpeissäni.

 

Kun vihdoin älysin erota miehestäni, oli se elämäni paras päätös. Vaihdoin paikkakuntaa ja aloitin uuden elämän. Hetken aikaa kaikki meni hyvin ja alkoholinkäyttöni oli kohtuullista, mutta sitten menneisyys palasi vainoamaan. Kaikki epävarmuuden tunteet palasivat ja huomasin, etten enää pidä itsestäni. Juominen meni yhä useammin niin överiksi, että muisti meni osittain tai kokonaan ja käyttäydyin huonosti ystävieni seurassa alkoholin takia. Viimeinen herätys minulle oli, kun erään illan päätteeksi heräsin naama muodottomaksi hakattuna putkasta. Illan tapahtumista ei ole mitään muistikuvia sen jälkeen, kun eräs mieshenkilö lyöttäytyi minun ja ystäväni pöytään. En vieläkään tiedä, oliko syynä se, että join itse liikaa vai se, että juomaani laitettiin jotain. Se oli kuitenkin elämäni hirvein ilta, jota häpeän syvästi. Silloin päätin, et nyt riittää - en juo enää alkoholia niin pitkään aikaan, kunnes olen sinut itseni kanssa ja osaan käyttäytyä. Meni siinä varmaan 7-8kk. Satunnaisia, yksittäisiä siidereitä kotosalla rankan työpäivän jälkeen en tuohon laskenut.

 

En koe, että olisin vieläkään sinut itseni ja ongelmieni kanssa, mutta ainakin kaksi viimeisintä iltaa ystävien seurassa on mennyt naurun, iloisen puheensorinan ja hyvien keskustelujen merkeissä. Ja kyllä, join alkoholia.

 

Joskus toivoisin, että olisin absolutisti - elämä olisi niin paljon helpompaa. Mutta ei minusta siihen ole. Täytyy vaan pitää kaikki kohtuudessa ennen kuin tulee tapetuksi tai jotain muuta.

keskiviikko, 5. elokuu 2020

Eräs ystävä

Tänään oon ollu vähän alakuloisella mielellä ja pohdiskellut ystävyyssuhteita - varsinkin yhtä. Tää ihminen on ollu miun elämässä yli 20 vuotta, välillä hyvinkin aktiivisesti, välillä "kadoten" vuosiksi. Oon aina yrittäny säilyttää yhteyden, mutta välillä ollut niin turhautunut, että meinannut luovuttaa. Miksi vain yhden pitää kannatella ystävyyttä? Eikös se ole kuitenkin kahden kauppa? Vai onko tämä ihminen ystävyyteni arvoinen? Vai onko vika minussa?

 

Aina katoaminen ei ole vain fyysistä, vaan välillä hän vain yksinkertaisesti jättää vastailematta viesteihin esimerkiksi Messengerissä. Se loukkaa, koska sitä tapahtuu todella usein, ja näen hänen kuitenkin olevan online-tilassa. Tiedän, että hänellä - kuten lähes kaikilla - on myös omat ongelmansa, mutta se ei poista sitä ikävää tunnetta. Se pitkä hiljaisuus toisen puolelta kuitenkin repii kappaleiksi, joten arvostaisin sitä, että joku elonmerkki annetaan. Hiljaisuus tai kerta toisensa jälkeen samat, kuluneet tekosyyt tuntuu pahalta. Oon monesti sanonu kaikille miun masennuksesta kärsiville ystävilleni, et miulle saa sanoa, et jos ei nyt jaksa nähdä tai kertoilla kuulumisiaan. Ymmärrän sen hyvin, ettei aina jaksa, tiedän kokemuksesta.

 

Silti mikään ei muutu. Tuntuu, että itteeni vaan sattuu tällaiset ystävyyssuhteet, mutta en vaan osaa tai halua luopua. Pitäisikö opetella? Vai jatkaa vaan samaan malliin? Tuntuu, ettei minua arvosteta, ystävyyttäni ei pidetä tärkeänä. Vaikka olenkin yksin viihtyvä introvertti, kaipaan minäkin välillä ystäviäni. Olen jopa yksinäinen. Koen, että itsetuntoni on parantunut roimasti siitä epävarmasta teinitytöstä aikuiseksi kasvaessa. Siltikin välillä mietin, onko minussa jotain vikaa. Vähät minä siitä välitän, mitä tuntemattomat ihmiset minusta ajattelevat (no, sekin ehkä riippuu tilanteesta), mutta nämä läheisinä pitämäni ihmisten torjunnat viiltää syvältä.

tiistai, 4. elokuu 2020

Paluu arkeen

Eilen palasin pitkän tauon jälkeen takaisin töihin osasairaslomalaisena. En oikein tiennyt, miltä se tuntui. Aluksi ajattelin, että ois ihan kiva jo pikkuhiljaa päästä takaisin arkeen kiinni. Aamulla jännitti ihan kamalasti, mutta se helpotti kyllä, kun pääsin työhön kiinni.

 

Töissä huomasin heti, että hikoilin lähes yhtä paljon kuin urheillessani, vaikka olin ollut töissä vasta noin puolisen tuntia. Miulla on kyllä aina ollu melko nopea aineenvaihdunta, eli hikoilen helposti, mutta tää oli jotain ihan erilaista. Aloin pohdiskella, mahtaako hikoilu olla yksi syömäni mielialalääkkeen sivuvaikutus. Fiilis töissä oli kyllä vähän ankea, koska tunsin itseni epäsiistiksi ja haisevaksi. Se tuntui kurjalta, koska yksi masennukseni syy on lapsesta asti ollut ulkonäkö, itsetunto ja koulukiusaaminen. Työskentelen asiakaspalvelualalla, joten senkin takia olisi miellyttävää olla siisti, puhdas ja hyväntuoksuinen.

 

Lääkityksestä on ollut apua mielialani ja jaksamiseni kanssa, vaikka minulla oli epäilykseni. Käytin nuorempana hetken yhtä toista mielialalääkettä, joka sai oloni tokkuraiseksi, tunteettomaksi ja "zombimaiseksi". Harmittaa, jos nämä sivuvaikutukset jäävät pysyviksi.

 

Oon aina ollut kova näkemään unia, ja viime aikoina unet tuntuvat lisääntyneen. Etenkin painajaiset. Eräs työkaveri vieraili painajaisunessani viime yönä, ja se sai minut pohtimaan, miten selvittäisin fiilikseni häntä kohtaan ketään loukkaamatta ja niin, että pystyn jatkamaan edelleen työpaikassani. Olen kyllä useasti harkinnut työpaikan vaihtoa tai opiskelemaan lähtöä, mutta korona-tilanteen ja oman jaksamiseni vuoksi asia hautukoon jonkin aikaa.

 

Tänään oli myös kolmas ja viimeinen työterveyshuollon psykologikäyntini. Oon vähän pahoillani asiasta, koska kolmessa tunnissa ei ehdi kuin raapaista pintaa. Aloin vasta nauttia näistä keskusteluista, ja mielestäni psykologini oli mukava. Jännittää, miten pärjään ilman. Ulkopuoliselle ihmiselle, jolla on itselläänkin kokemusta masennuksesta, on paljon helpompi puhua - ei tarvinnut koko ajan tuntea itseään ihan tyhmäksi omien ajatustensa takia. Psykologi oli miespuoleinen, joka oli mielestäni hyvä juttu. Naisten kanssa on jotenkin aina ollut hankala toimia - en oikein luota naisiin. Miehet on yleensä paljon rehdimpiä ja puhuvat asioista suoraan kun taas naiset juoruavat selän takana, tai  puhuvat jotain ihan muuta kuin ilme antaa ymmärtää. Tää on tietenkin yleistystä - molemmista sukupuolista löytyy niin rehtejä kuin epärehellisiäkin tyyppejä. Ehkä siksi suhtaudun naisiin varauksellisemmin kuin miehiin, koska nuoruuden koulukiusaajani olivat naisia ja ystävyyssuhteeni ovat olleet jo lapsesta asti kimurantteja.

 

Katsotaan. Pari lepopäivää omien ajatusten kanssa ennen seuraavaa työpäivää.